Kevyt ruokavalio meni överiksi: koripalloilija Lotta Aaltonen tunsi huonoa omatuntoa jopa ruisleivästä

Lähdin 19-vuotiaana pelaamaan koripalloa ja opiskelemaan Yhdysvaltoihin, Etelä-Carolinan osavaltioon. Syömiseni ei ollut lähtiessäkään millään superhyvällä tolalla – lukioikäisenä urheilijaruokavaliossa korostettiin hiilareiden ja erityisesti pastan osuutta – mutta siellä syöminen oli kaikkea muuta kuin urheilullista. Muistan vieläkin tunteen, kun sain ensimmäistä kertaa joukkueen bussissa eteeni eväspussukan, joka sisälsi sipsejä, vaalean leivän maapähkinävoilla ja hillolla sekä keksejä. Leukani loksahti kirjaimellisesti auki. Hyvällä tuurilla pussissa oli myös omena, jolla saattoi tehdä pienimuotoista diilausta: vaihdoin sipsejäni ja muuta mättöä pelikavereiden hedelmiin.

Reissueväiden lisäksi perussyöminen oli retuperällä. Saimme koulun puolesta aamiaisen ja kaksi ateriaa päivässä, joten notkuvien pizza- ja frittiruokabuffetien ääressä tuli vietettyä ihan liikaa aikaa. Keräsin tietysti kiloja moisen syömisen takia. Huonolaatuisen ravinnon tunsi kropassaan. Jalka ei noussut vanhaan malliin ja treenaus tehot olivat hukassa. Kun katselen kuvia siltä ajalta, ovat kasvoni pöhöttyneet ja koko kroppa paljon pehmeämmässä kunnossa.

Yhtäkkiä huomasin kuvista olevani laiha tikkukäsi. Halusin saada voimani ja lihakseni takaisin, eikä siihen ollut muuta keinoa kuin alkaa taas syödä.

Kun palasin Suomeen, homma keikahti toiseen suuntaan. Silloisessa seurassani Lappeenrannassa tehtiin kehonkoostumusmittauksia, enkä ollut tyytyväinen omiin tuloksiini. Rasvaprosentteja vertailtiin joukkueen kesken, ja kilpailuhenkisenä ihmisenä halusin nipistää omastani pois aina seuraavissa mittauksissa. Lisäksi ulkonäkökeskeisyys oli fitness-buumin myötä hiipinyt myös koripalloon ja tuntui, että kaikkien pitäisi näyttää kentälläkin malleilta.

Laihuus vei lihakset

Aloin kiinnittää huomiota ruokavalioon vähän liikaakin ja tunsin huonoa omatuntoa ruisleivän syömisestä. Olen aina ollut vahva ja fyysinen pelaaja, mutta yhtäkkiä treeneissä olikin voimaton olo ja kaatuilin pienestäkin kontaktista. Olin karistanut Jenkki-kilot jo ennen Lappeenrannassa aloittamista, mutta siitä painoni putosi vielä kymmenen kiloa. Yhtäkkiä huomasin kuvista olevani laiha tikkukäsi. Halusin saada voimani ja lihakseni takaisin, eikä siihen ollut muuta keinoa kuin alkaa taas syödä. Tajusin, etten joka päivä treenaavana yksinkertaisesti voi vetää hiilaritonta dieettiä ja aloin lisätä lautaselle salaatin ja vihannesten kylkeen myös riisiä tai pastaa, ja palautin leivän ruokavaliooni.

Karkki ja viini ovat joskus ihan ok!

Rahkavälipalat saivat lisäpuhtia myslistä ja pähkinöistä. Olen tehnyt itseni kanssa tosi paljon töitä, ja nyt homma on tosi hyvin balanssissa – karkki ja viini ovat joskus ihan ok! Tosin rakastan karkkia ja light-limuja niin paljon, että varmaan eläisin niillä, ellen olisi urheilija. Irtsareiden sijaan valitsen kuitenkin esimerkiksi rahkaa, mehukeittoa ja tuoreita marjoja. Vetelen rahkasettejä jopa kolme kertaa päivässä, mutta ehdoton lempparini on munakas, jonka kruunaavat ykkösherkkuni, kalkkunanakit.

Ei kiitos hampurilaiselle

Jenkeistä ei jäänyt ruuan suhteen käteen mitään muuta kuin se, että osaan nykyään arvostaa terveellistä ruokaa enemmän kuin ennen, eikä pikaruokapaikoissa tule käytyä. Olen oppinut kantapään kautta, ettei koripalloilijan rasvaprosentin pidä olla alle 15. Överit suuntaan tai toiseen eivät siivitä parempiin suorituksiin ja tunnen nyt olevani sillä kuuluisalla kultaisella keskitiellä.

Kiireinen arki panee painetta suunnitelmallisuudelle. Hoppu tuntuu heti suorituksissa: jos en ehdi syödä päivän aikana hyvin, en ole kentälläkään 100-prosenttisessa iskussa. Työkaverit katsovat usein, että taasko tuo syö, mutta minun on pakko. Tällaisella aikataululla ja yli 30-vuotiaana ruokavalion ja levon merkitys korostuvat.

Lue myös:

Syömishäiriöstä toipunut Lotta Harala: ”Stressasin jokaista suupalaa”

Miia suosii ruokavaliossaan rasvoja: ”Voin kokonaisvaltaisesti hyvin”