Lento-onnettomuuden jälkeen Ulrika saa nykyään iloa arkiliikunnastakin. Kun on joutunut opettelemaan kävelemään, polkupyörällä ajaminen aurinkoisena päivänä saa sydämen pakahtumaan ilosta.

Lento-onnettomuudesta selvinnyt Ulrika: ”Olen nykyään kotonani vartalossani”

Kun Ulrika Björkstam katsoi itseään peilistä lento-onnettomuuden jälkeen, ei hän ollut tunnistaa itseään. Hän on oppinut, että ihminen voi selvitä, mistä vain.

Life coacheista puhutaan joskus nopeiden ja heppoisten onnellisuusreseptien jakelijoina. Siinä mielessä jo Ulrika Björkstamin olemus on toista maata. Hänen tarinansa on todiste siitä, mistä kaikesta voi selvitä, kun ymmärtää, että omiin ajatuksiinsa voi vaikuttaa.

Arvet Ulrikan kasvoissa kertovat hänen selviytymistarinastaan. Kun hänet kohtaa, pysäyttävintä on kuitenkin hänen levollisuutensa. Se on juurevaa, hötkyilemätöntä läsnäoloa, johon ei kuulu kellon vilkuilu. Äänessä ja silmissä on erityistä lämpöä.

On helppo uskoa, että hänen asiakkaansa alkavat nopeasti kertoa hänelle hyvin henkilökohtaisia asioita. Toisaalta moni kuulemma vähättelee ongelmiaan. Ulrikasta näkee, että hän on kokenut jotain, mistä moni ei uskoisi selviävänsä.

 

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Yllättäen liekkien keskelle

Kahdeksan vuotta sitten Ulrika paloi pahasti. Hän asui Meksiko Cityssä, kun pienkone syöksyi maahan keskellä kaupunkia ja putosi vain parinkymmenen metrin päähän hänestä. Ulrikan ihosta paloi 40 prosenttia, pahiten kädet, kasvot ja toinen reisi. Onnettomuudessa kuoli 16 ihmistä.

Ulrikalle on tehty 20 ihonsiirto- ja plastiikkakirurgista leikkausta, eikä kukaan tiedä, kuinka monta on vielä edessä. Kyllä sinä olet urhea, Ulrika kuulee tämä tästä. Hän on kuitenkin eri mieltä.

– Minussa ei ole mitään erikoista. Se mitä minulle tapahtui, on erikoista, mutta minussa ei ole mitään supervoimaa, jota ei kenellä tahansa olisi. Meissä kaikissa on enemmän voimavaroja kuin uskommekaan.

 

Ei peilejä lento-onnettomuuden jälkeen

Sairaalassa onnettomuuden jälkeen Ulrika ei halunnut nähdä itseään, joten hän pyysi sairaanhoitajia peittämään kaikki peilit.

– Halusin säästää energiani siihen, että opin kävelemään uudelleen. Ajattelin, että minulla ei ole varaa masentua, ja niin olisi voinut käydä, jos olisin nähnyt kasvoni.

Ulrikaa kehuttiin reippaaksi ja sisukkaaksi kuntoutujaksi. Hän uskoo, että lapsuuden voimistelu- ja tanssitaustasta oli hyötyä, kun hän tarvitsi sitkeyttä ja joutui sietämään kipua. Ulrika ei pelännyt treeniä, jota esimerkiksi uudelleen kävelemään opettelu vaati. 

Alussa Ulrika ei pystynyt nostamaan lusikkaa suuhunsa. Kynä ei pysynyt kädessä, ja kun hän allekirjoitti papereita ennen leikkauksiin menoa, nimikirjoitus oli vain viiva. Hienomotoristen taitojen palauttaminen vaati loputtomia toistoja. 

– Palovammojen aiheuttamaa kipua on vaikea kuvailla. Lääkärien mukaan se on tuskallisinta kipua, mitä on olemassa. Mikään määrä morfiinia ei auta siihen.

Toipuessaan Ulrika Björkstam halusi uskoa, että lento-onnettomuudella oli tarkoitus.

Myös ihonsiirtoleikkaukset, joissa tervettä ihoa kuoritaan kuin juustohöylällä ihosiirteiksi palaneen ihon tilalle, ovat erittäin kivuliaita. Ulrika oppi hyväksymään kivun. Se oli kuitenkin ohimenevää, ei kroonista. Hän rauhoitti itseään hengityksellä, joka auttoi sietämään kipua.

Ulrikan hoito jatkui Suomessa. Hän muutti takaisin vanhempiensa luo, sillä tarvitsi apua yksinkertaisissakin askareissa. Avioliitossa meksikolaisen miehen kanssa oli jo ollut ongelmia, ja liitto päättyi. 29-vuotiaana Ulrika oli kuin nollapisteessä: ei työtä, ei parisuhdetta, ei terveyttä, ei omaa kotia eikä edes omia kasvoja. Peilistä katsoi nainen, jota hän ei tunnistanut itsekseen.

 

Muita auttamaan

Ulrika palasi vielä entiselle työnantajalleen uusiin tehtäviin Helsingissä, mutta tajusi pian haluavansa tehdä jotain ihmisläheisempää.

– Minussa on aina ollut vahva halu auttaa ihmisiä, mutta vanhassa työssä se ei päässyt esiin. Onnettomuuden jälkeen ymmärsin, etten halua tehdä työtä, joka ei tunnu täysin omalta.

Ulrika työskenteli jo lukiolaisena Aids-tukikeskuksessa vapaaehtoisena ja haaveili urasta kehitysaputyössä. Onnettomuuden jälkeen hän kiinnostui coachin työstä. Koulutuksen aikana hän työsti myös omaa minäkuvaansa.

– Kerran tunnilla aloin itkeä hysteerisesti, kun puhuimme fyysisestä hyvinvoinnista ja kehonkuvasta. Vasta silloin tajusin, että en ollut hyväksynyt kehoani, vaikka kasvojeni kanssa olin jo sinut.

Kuntoutumisensa aikana Ulrika oli noudattanut palovammapotilaille tarkoitettua ruokavaliota, joka sisälsi 3 000 kaloria ja 150 grammaa proteiinia päivässä. Paino oli noussut, ja vaikka Ulrika onnistui pudottamaan kuntoutusjakson jälkeen 10 kiloa, sitä oli edelleen liikaa. Oma kroppa tuntui vieraalta. 

Olo parani ja turvotus poistui, kun Ulrika jätti viime syksynä viljat ja maitotuotteet pois. Suurin muutos tapahtui kuitenkin mielessä. 

– Kehoaan pitää myös helliä eikä vain vaatia siltä. Joskus se kaipaa rankkaa fyysistä rasitusta, joskus taas lempeää joogaa. Kun oivalsin tämän, painokin putosi normaalilukemiin. Kehoni tuntuu nyt omalta.

– Osaan nykyään elää hetkessä. En murehdi menneitä enkä tulevia. Olen nähnyt lento-onnettomuudesta unta vain kaksi kertaa, eivätkä ne olleet painajaisia, Ulrika Björkstam kertoo.

Aina näytillä

Ulrikalle tullaan juttelemaan yllättävissäkin paikoissa. Kuntosalin pukuhuoneessa tuntematon nainen alkoi kehua Ulrikan rohkeutta ja kertoi, että hänen äitinsä on palanut pahoin eikä ole juuri poistunut kotoa kahteenkymmeneen vuoteen.

Kehut herättävät Ulrikassa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on hienoa olla myönteinen esimerkki, toisaalta rohkeuden korostaminen kuulostaa oudolta. Eihän hän voi kotiinsakaan jäädä, nuori ihminen! Onko hänellä muka muuta vaihtoehtoa kuin mennä ihmisten ilmoille?

Huonojakin päiviä on, ja silloin Ulrika haluaisi kaupanjonossa vain maksaa ostoksensa, mutta kassaneiti alkaakin kysellä ja kauhistella, mitä hänelle on tapahtunut. Ihmiset tuijottavat.

– Aina en jaksaisi kertoa onnettomuudesta. Välillä tuntuu raskaalta, että se pahin, mitä minulle on tapahtunut, on kaikkien nähtävillä.

Joskus tilanteet ovat koomisiakin.

– Kerran sushiravintolassa ystävä osoitti leukaani. Minulla ei ole tuntoaistia siinä kohdassa, ja luulin, että siinä oli vain pari riisinjyvää. Aloin nauraa, kun pöydälle tipahti sushiköntsä!

 

 

”Mietin, että Tinderiin meno voi olla itsetunnolleni tuhoisaa. Jos en saa yhtään mätsiä, itken itseni uneen.”

 

Rohkeutta mennä Tinderiin

Vaikka rohkeuden suitsuttaminen särähtää Ulrikan korvaan, deittisovellus Tinderiin meno oli häneltä todellinen rohkeusloikka.

– Se oli aika kova juttu: kasvonsa polttanut nainen pistää kuvansa Tinderiin arvioitavaksi. Mietin, että se voi olla itsetunnolleni tuhoisaa. Jos en saa yhtään mätsiä, itken itseni uneen.

Sekin epäilytti, että Ulrikan miehistä etsimät luonteenpiirteet tuskin näkyisivät Tinder-profiilissa: empaattisuus ja hyvä itsetuntemus kun ovat hänen ykkösvaatimuksiaan.

– Myös fyysinen vetovoima on tärkeää, ja miehellä pitää olla huumorintajua. Tärkeintä on kuitenkin se, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.

Mätsejä tuli, ja Ulrika sopi treffit. Mies pahoitteli etukäteen, että hänellä on otsassa iso arpi haavasta, jonka hän sai vähän aikaa sitten. Ulrika naurahti miehen nähdessään, että hän kyllä voittaa tämän kisan. Tapaaminen johti pitkään seurustelusuhteeseen, joka oli hyvä ja eheyttävä kokemus.

 

Voimavaroja ja kamppailuja

Suurin osa Ulrikan GoodCo-yrityksen asiakkaista on noin nelikymppisiä naisia, jotka hakevat elämäänsä uutta kipinää ja suuntaa. Ulrikalla ei ole valmiita vastauksia, mitä heidän pitäisi elämällään tehdä. Hän auttaa kartoittamaan muutoksen tarvetta erilaisten kysymysten ja tehtävien avulla.

– On aina upeaa nähdä, miten ihmisen silmät syttyvät, kun he saavat oivalluksia itsestään ja elämästään.

Ulrikan mielestä palovamma-arvet helpottavat hänen työtään.

– Minut nähdessään ihmiset ymmärtävät, että tiedän mistä puhun, kun puhun voimavaroista.

Ulrika kuitenkin toivoo, ettei kukaan vähättele omia ongelmiaan ja vertaa itseään häneen.

– Ei minulle tapahtunut poista toisten ihmisten murheita. Kyllä vatsamakkaroita saa surra, jokaisella on omat kamppailunsa.

 

Sinussa omassa kropassa

Ulrika itse suunnittelee ottavansa tänä kesänä suuren askelen. Tähän asti hän on yleensä peittänyt arvet kehossaan eikä ole käynyt rannoilla eikä uimahalleissa. Se olisi tiennyt tuntemattomien kuiskimista ja ihmettelyä.

– Nyt on alkanut tuntua siltä, että voisin pitää hihatonta paitaa. Olen nykyään kotonani vartalossani. Se tuntuu taas minulta, ja välitän koko ajan vähemmän ja vähemmän siitä, mitä ihmiset ajattelevat arvistani.

Ulrikalla on voimalause: ”Älä häpeä arpiasi. Ne ovat vain merkki siitä, että olet vahvempi kuin se, joka yritti satuttaa sinua.”

– Yleensä olemme itsellemme paljon ankarampia kuin muut. Eräs stailisti kehui käsieni arpien näyttävän pitsiltä. Se jäi mieleeni. Olen myös sydämestäni kiittänyt kehoani siitä, miten paljon se on kestänyt. Ja nyt alan olla arvistanikin jo ylpeä.

 

Lue myös:

Teksti Minna Kiistala
Kuvat Arsi Ikäheimonen