Roosa kiipeää ilman köyttä: ”Boulderointi antaa vapauden tunteen”

Jos Roosa Huhtikorpi, 28, ei pääse boulderoimaan, hänestä tulee levoton.

”Boulderointi tarkoittaa matalalla kallioseinämällä tai hallissa kiipeilyä ilman köyttä. Laji on hyvin tekninen ja vaatii tarkkuutta ja hyvää kehonhallintaa.

Omaa painopistettään pitää pystyä käyttämään hyväksi, jotta saa kammettua itsensä otteesta toiseen. Reittejä täytyy osata lukea tietääkseen, mihin kätensä ja jalkansa asettaa. Välillä johonkin otteeseen on vain uskallettava hypätä niin, että liitää hetken vapaasti ilmassa.”

Se fiilis, kun läpäiset reitin, joka tuntui aluksi mahdottomalta.
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Boulderointi vaatii vahvoja sormilihakisa

”Kaikki lähtee sormilihaksista. Niiden täytyy olla tosi vahvat, jotta kalliosta saa hyvän otteen. Myös jalkatekniikan pitää olla kunnossa. Ruhjeita tulee koko ajan. Käteni eivät olekaan mitkään prinsessan kädet, vaan pikemminkin kivimiehen käpälät. Taskussa on aina urheiluteippiä, sillä välillä jokin vekki alkaa vuotaa kunnolla.

Vahvuuteni ovat tarkkuutta ja puristusvoimaa vaativat pienet otteet. Olen myös hyvä lukemaan reittejä ja tiedän heti, miten mikäkin seinämä kannattaa kiivetä. Boulderoinnin lisäksi käyn salilla, lenkillä ja uimassa ja treenaan käsilläseisontoja tai keskivartaloa.

Kiipeän ulkona aina kuin mahdollista, sillä se on haastavampaa ja nautinnollisempaa kuin sisäkiipeily. Paras aika boulderoida on hieman viileä syksy- tai kevätpäivä. Liian kuumalla ilmalla kädet vain hikoavat ja otteet lipsuvat.”

 ”Välillä johonkin on vain uskallettava hypätä.”

Kiipeillessä ei hätiköidä

Boulderointi on todella psyykkinen laji. Yleensä tiedän jo heti ensimmäisen otteen perusteella, millainen treenistä tulee. Kiipeämisen pitää tuntua oikealta.

Joskus huonon päivän saa käännettyä hyväksi, jos onnistuu huijaamaan itseään. Aloitan helposta reitistä, jonka varmasti läpäisen. Tai kiipeänkin heti kärkeen jonkin vaikean reitin, jonka on tarkoituskin tuntua tahmealta.

Vaikka kiipeän ilman köyttä ilman köyttä, boulderointi ei tunnu yhtään pelottavalta. Putoaminen kuuluu olennaisesti lajiin, ja saatan tipahtaa vaikealta reitiltä kymmenenkin kertaa. Liian rohkea ei kannata kuitenkaan olla. Kalliolla ei voi hätiköidä, ja liikkeisiin on keskityttävä. Kerran onnistuin murtamaan häntäluuni, kun pelleilin seinämällä ja tipuin hanuri edellä kiveen. Se oli huonoa tuuria, sillä pehmustamme pudotusta aina patjoilla.

”Jos en pääse kiipeämään, minusta tulee levoton”

Fiilistelen kiipeillessäni kaikkea: huikeita maisemia, fyysisiä haasteita ja sitä tunnetta, että pääsen toteuttamaan itseäni. Jos en pääse hetkeen kiipeämään, minusta tulee levoton.

Parasta on, kun läpäisen jonkin vaikean reitin, jota olen jo pitkään työstänyt. Kun mieli ja keho käyvät samoilla taajuuksilla ja kaikki palaset vain loksahtavat paikoilleen. Silloin minut valtaa ihan käsittämätön onnistumisen ja vapauden tunne.

Lue myös:

Vikeltäjä ei pelkää putoamista

Teksti Johanna Yrjölä
Kuvat Susanna Kekkonen Harjoittelija1