Ero, rahavaikeudet, vastuu lapsista ja huoli omasta jaksamisesta vei Vastaisku ankeudelle -bloggaaja Jenny Belitz-Henrikssonin uupumukseen. Tunteiden käsittely opetteli katsomaan elämää uudella tavalla.
Kun kaverit matkustivat, elivät onnellisessa parisuhteessa ja tekivät hienoa uraa, Jenny Belitz-Henriksson eli elämänsä hirveimpiä vuosia.
Tavallaan puitteet olivat kohdillaan. Oli ihana, vastaremontoitu koti. Kaksi lasta. Työ aikakauslehdessä. Mutta se, mitä muut eivät nähneet, oli parisuhde, jossa kaikki oli pielessä. Ongelmat hankaloittivat koko perheen elämää, ja vastuu koko arjesta kaatui Jennylle.
– En koskaan tiennyt, millainen tilanne kotona odottaa. Uuvuin, koska jouduin koko ajan olemaan varpaillani, Jenny kertoo.
Vaikka vaikea tilanne jatkui pitkään, ero tuli lopulta rysäyksellä. Jenny jäi yksin kahden lapsen kanssa. Myös iso, yhteinen asuntolaina, kaatui Jennyn maksettavaksi.
Rahallinen katastrofi
Asuntolaina ajoi Jennyn taloudellisiin vaikeuksiin. Lisäksi Jennyn vastuulla oli autolaina ja lasten kaikki kulut. Välit entiseen puolisoon olivat niin tulehtuneet, että asioita hoidettiin käräjäoikeuden kautta. Mitään keskusteluyhteyttä ei ollut.
– Rahallisesti tilanne oli katastrofi. Keksin koko ajan tekosyitä, miksen lähde ulos syömään tai voi ostaa tiskikonetta. Samalla yritin näyttää ulospäin siltä, että kaikki olisi ok.
Mielessään Jenny tsemppasi itseään jaksamaan ja hoki, että kaikki kyllä järjestyy. Samaan aikaan hän pelkäsi, milloin oma jaksaminen vain loppuu.
”Ajattelin, että kolmekymppisenä kuuluisi elää elämän parhaita vuosia, kuten kaverini vaikuttivat elävän.”
Kotona Jenny yritti olla lasten tukena, mutta oli äärettömän uupunut ja surullinen. Exälleen hän oli raivoissaan.
– Eniten olin vihainen siitä tilanteesta. Ajattelin, että kolmekymppisenä kuuluisi elää elämän parhaita vuosia, kuten kaverini vaikuttivat elävän – vaikka tietenkään ongelmat eivät aina näy päällepäin. Sillä hetkellä en vain osannut muuta kuin olla kateellinen niille, joilla oli asiat hyvin, kun omani olivat niin päin persettä.
Raskaalta tuntui myös olla ainoa aikuinen lapsille. Silloin oli aina se, jonka oli vain pakko jaksaa. Jenny ei pystynyt aina piilottamaan pahaa oloa lapsilta, mikä yhä nykyäänkin tuntuu pahalta.
– Jälkeenpäin olen tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, etten tuolloin ollut parempi, pullantuoksuinen äiti. Sen sijaan lämmitin uunissa nakkeja ja ranskalaisia ja toivoin, että tulisi ilta, niin saisi mennä nukkumaan ja unohtaa kaiken.
Nukkumaan meneminen oli usein päivän ainoa helpotus. Kun pään painoi tyynyyn, pääsi hetkeksi pois.
Ääneen sanominen auttoi
Töissä Jenny kävi salaa itkemässä varastossa. Työkaverit tiesivät, että kotona on vaikeaa, mutta hän yritti pitää murheet itsellään.
Kun olo oli todella toivoton, Jenny kirjoitti Facebookiin päivityksen: ”Kaikki on mustaa ja sysipimeää”. Kollega toiselta osastolta näki sen, tuli Jennyn luokse kysymään tilanteesta ja antoi työterveyspsykologin numeron. Siihen mahdollisuuteen Jenny tarttui ja varasi ajan.
Tilanteen ääneen tunnustaminen auttoi pahimman yli. Psykologilla käyminen tuntui helpottavan, ja Jenny jatkoi käyntejä muutaman vuoden. Tuntui ihanalta, että sai vain puhua, ja jonkun piti kuunnella.
Terapeutin mukaan Jenny oli elänyt jo pitkään stressinsietokyvyn äärirajoilla. Oli mahtavaa, että joku vieras sanoitti sen, mitä Jenny oli uupuessaan alkanut epäillä.
Töissä Jenny kävi salaa itkemässä varastossa.
Seuraavaksi Jenny kertoi totuuden perheen tilanteesta vanhemmilleen ja lähimmille ystävilleen, ja puhui asiasta lasten päiväkodissa ja koulussa. Kun kaiken lopulta sanoi ääneen, hän huomasi, miten turhalta salailu alkoi tuntua.
– Salailin tilannetta niin pitkään siksi, että minua hävetti, miten meidän perheelle oli käynyt. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Enää en häpeä mitään, Jenny sanoo.
Liikkuessa paha mieli unohtuu
Koska raha oli tiukilla, Jenny teki töitä minkä kerkesi. Päivätyönsä ohella hän oli ohjannut liikuntaa jo pitkään, ja nyt hän haali viikkotunteja niin paljon kuin vain sai.
Toisaalta lisätyö vei voimia, mutta se myös auttoi jaksamaan. Ryhmäliikuntatunnin alkaessa Jenny veti mikkisetin päähän ja väänsi musiikit päälle. Kaikki paha mieli unohtui. Ohjausten ajan päähän mahtui vain liikettä ja hikeä.
Lisäksi Jenny uppoutui juoksemiseen
– Juoksin, koska se oli ainoa asia, jota pystyin kontrolloimaan. Tuntui siltä, että vaikka koko maailma räjähtäisi ympärillä, juoksulenkeillä sain itse päättää vauhdista ja kilometreistä.
Arkipäivät kuluivat, kun ne täytti työllä ja liikunnalla. Mutta viikonloppuisin Jenny saattoi maata sängyssä pystymättä nousemaan. Muutama ystävä ja perhe oli tukena ja vietti aikaa lasten kanssa silloin, kun Jennystä tuntui toivottomimmalta.
– Hiljalleen aloin miettiä, haluanko oikeasti maata kotona tuijottamassa kattoon. Tajusin, että elämäni menee ihan hukkaan, jos keskityn olemaan katkera ja vihainen. Aloin ymmärtää, että minä olen itse se, joka valitsee voida paremmin.
Mielessään Jenny antoi menneet tapahtumat anteeksi. Itselleen ja muille.
Tunteille nimet
Toipuminen kriisistä ja kokonaisvaltaisesta ylikuormituksesta kesti kauan. Paremman olon lisäksi Jennyä alkoi kiinnostaa onnellisuus.
Jenny hurahti elämäntaidon kirjoihin. Se meni vähän överiksikin: hänellä oli kerralla lainassa melkein koko paikallisen kirjaston self help -osasto. Kirjoja lukiessa Jenny oivalsi, miten tärkeää on tehdä henkistä treeniä. Teki hyvää ymmärtää, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Jenny halusi hyväksyä menneet ja opetella olemaan kiitollinen.
Suhde vanhan kaverin kanssa syveni parisuhteeksi: Jenny ja mies rakastuivat ja muuttivat yhteen. He saivat lapsen, joka nukkui huonosti pari ensimmäistä vuottaan.
– Kuopukseni saattoi herätä kahdeksankin kertaa yössä, mikä tuntui ihan kidutukselta. Istuin pimeässä huoneessa ja mietin paniikissa, mitä kaikkea seuraavana päivänä pitää jaksaa.
Piina loppui yhtäkkiä, kun parivuotias lapsi alkoi nukkua 12 tunnin yöunia. Vaikka alku oli valvomisineen ja rahavaikeuksineen rankka, nuorimman tyttären syntymä teki hyvää kaikille. Se yhdisti Jennyn, puolison ja vanhimmat tyttäret perheeksi. Ilo alkoi palata.
Enää Jenny ei työntänyt tunteitaan syrjään, vaan alkoi nimetä niitä.
Vastaisku ankeudelle -blogi syntyi samoihin aikoihin, kun Jenny halusi käsitellä mietteitään kirjoittamalla. Kirjoittaessa oli helppo katsoa omia tunteita ja kokemuksia eri kulmista. Blogi auttoi huomaamaan, että sen sijaan, että kysyisi miksi minä, voi yhtä hyvin kysyä, että no miksipä en minä.
Kirjoittaminen oli myös väylä tutustua itseen ja pohtia, mikä elämässä on merkityksellistä.
Tietoinen tunteiden käsittely vei eteenpäin. Enää Jenny ei työntänyt tunteitaan syrjään, vaan alkoi nimetä niitä: ”ahaa, nyt minua hävettää, koska raha-asiat ovat niin solmussa” tai ”tunnen vihaa, koska minut on jätetty yksin selviytymään tästä”.
– Omien tunteiden tunnistaminen on oikeasti tosi tärkeää. Mikä tahansa negatiivinen tunne kannattaa nimetä. Silloin se tutkitustikin laimenee.
Jenny perehtyi kriisistä selviytymisen psykologiaan ja posttraumaattiseen kasvuun, ja ymmärsi oman selviytymisensä vaiheet. Hän tunnisti, miten koetun käsittely oli tapahtunut, kuinka vahvuudesta oli tullut henkilökohtainen kokemus ja miten elämänfilosofia oli muuttunut. Suunta oli oikea, ja alkoi tuntua, että edessä olisi oikeastaan parempi elämä kuin koskaan aiemmin.
Epätäydellistä elämää
Kuluneiden kymmenen vuoden aikana suurin muutos on tapahtunut elämänasenteessa: ennen kuin kulissit romahtivat, Jenny tavoitteli täydellisen näköistä elämää. Tärkeää oli, että näyttää hyvältä, on hyvä duuni ja palkka, kotona hienot lamput ja maljakot ja kesällä matkustetaan Italiaan.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta juoksulenkin jälkeen ne on vähän helpompi kohdata.
Nyt hän ei voisi enempää olla toista mieltä. Elämänvaihe, jossa joutui miettimään, onko varaa bussilippuun ja vessapaperiin, ja rinnan päällä oli jatkuvasti musta möykky, opetti näkemään oman kuplan ulkopuolelle. Kun on itse ollut niin kontallaan ja ahdistunut, että saa tuskin henkeä, haluaa myös kertoa, miten sellaisesta voi nousta ja selvitä.
– Kaikki kokemukset ovat opettaneet minua empaattisemmaksi ihmiseksi, ja nykyään ymmärrän paremmin erilaisia ihmiskohtaloita ja arjen tapahtumia. Tähänkin maahan mahtuu monenlaista elämää.
Elämä on muuttunut arkirutiineja myöten. Nyt Jenny satsaa nukkumiseen, fiksuun syömiseen ja itsestä huolehtimiseen. Jos aiemmin juoksun tarkoitus oli paeta murheita, nyt Jenny juoksee ymmärtääkseen asioita. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta juoksulenkin jälkeen ne on vähän helpompi kohdata.
Uusin hurahdus on ultrajuoksu. On kiinnostavaa seurata, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu, kun juoksee tunteja putkeen. Ajatukset rullaavat, tulee hyviä ideoita, huonoja ideoita, mielessä on ärsytystä ja valtavaa onnea.
Kissanristiäisissä ramppaamisen, liiallisen työnteon ja asioista etukäteen murehtimisen sijaan nykyään on tärkeää viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka todella merkitsevät. Lisäksi Jenny haluaa ainakin pyrkiä elämään tässä hetkessä.
– Vaikka päivät voivat olla pitkiä, vuodet ovat lyhyitä. Elämä on lopulta lyhyt häivähdys ikuisuudessa, eikä sitä kannata tuhlata.
Rankoista vuosista, yksin jäämisestä, rahahuolista, epätoivosta ja suunnattomasta uupumuksesta on jäänyt päällimmäiseksi tunteeksi kiitollisuus.
– En haluaisi elää noita kokemuksia uudelleen, mutta en voisi elää ilman sitä, mitä ne ovat minulle opettaneet. Nyt tiedän, että elämä on lahja ja tasapaksu arki maagista. Hyvään päivään riittää jo se, että saan aamulla avata silmät, Jenny sanoo.
Jennyn blogia voit lukea täältä.
Lue myös:
Erityisherkkä hyvinvointibloggaaja Anna-Maria K: ”Enää en pakota itseäni”
Treeniä armollisesti – miten löytyy rentouden ja itsekurin tasapaino?