Ensin juoksu auttoi Joonas Laurilaa, 35, toipumaan syövästä, sitten addiktoi pahasti. Nyt lajiin on löytynyt uusi rentous.
Syöpäpuhelu oli sokki. 18-vuotiaan, salibandya junioreiden SM-tasolla pelaavan Joonas Laurilan vasen jalka oli kuvattu viattoman nilkan nyrjähdyksen vuoksi. Jalasta löytyi pahanlaatuinen syöpäkasvain.
Joonas ei edes käsittänyt kuinka suuresta asiasta oli kyse. Hän kiukutteli joutuessaan perumaan kaikki kesän kynnykselle suunnitellut mökkireissut. Koko elämä, jos hän nyt saisi elää, menisi uusiksi.
Lääkäri tarjosi kaksi vaihtoehtoa: jalka joko amputoidaan tai kokeillaan äärimmäisen vaikeaa leikkausta.– Ajatus, että menettäisin jalan, oli järjetön. Ajattelin, että suora amputaatio ei ollut vaihtoehto, jos voisin edes pari vuotta pitää molemmat jalat. Valitsin empimättä leikkauksen.
Kotona on vaikea uppoutua muistelemaan 16 vuotta sitten tehtyä ratkaisevaa valintaa. Kaksospojat Anton ja Emil ovat juuri oppineet kävelemään, ja Joonaksen ja hänen vaimonsa Hanna Gullichsenin, kahden yrittäjän arki on huisketta täynnä. Onneksi vuorottelu poikien hoidossa toimii. Nyt on Joonaksen vuoro keskittyä kertaamaan rauhassa menneitä tapahtumia.
Sairaalajakso koulu Joonas Laurilan asenteen kohdilleen
Leikkausta edeltävä yö oli pitkä ja vähäuninen. Sairaala ahdisti Joonasta, siellä haisikin pahalta. Itketti.
– Olin niin yksin. Oli vaikea olla miettimättä, millaiseksi elämä leikkauksen jälkeen tulisi muodostumaan. Mielessä pyöri, mitä lääkäri oli etukäteen leikkauksesta selostanut: Vasen jalkaterä operoidaan uuteen uskoon korvaamalla syöpäkudokset yhdellä oikean reiden lähentäjälihaksella. Korvattava iho saadaan oikeasta reidestä, jota höylätään kuin juustoa.
Aamulla Joonas kärrättiin kahdeksan tunnin leikkaukseen. Herätessä paha olo iski päälle kuin hyökyaalto.
– Elämäni pahin krapula. Lääketokkurassa en kelaillut asian vakavuutta, en edes sitä, että sydämeni oli hetkeksi pysähtynyt leikkauksessa. Olin kuitenkin iloinen, että olin elossa ja näin molemmat jalat.
Kahden viikon sairaalajakso opetti Joonakselle lyhyessä ajassa kaksi asiaa: kunnioittamaan kehoaan vielä enemmän ja arvostamaan arjen pieniä iloja.
Joonas makasi piuhoissa epätietoisena ja heikkona ja mietti, kuinka onnekas sai olla monipuolisesta liikuntahistoriastaan. Keho oli aina toiminut ja tarjonnut paljon hienoja hetkiä.
Ensimmäinen kerta suihkussa päättyi vasta, kun hoitajat käskivät sulkea hanan. Kun Joonas oppi pikkuhiljaa liikkumaan pyörätuolilla, yksin vessaan meno tuntui juhlalta. Myöhemmin hän tutustui sairaalassa mieheen, jolta oli amputoitu ensin yksi, sitten toinenkin jalka.
– Hän oli hyväksynyt tilanteen ja päättänyt vakaasti muokata elämänsä sellaiseksi, että voisi edelleen olla onnellinen. Tuolla asenteella oli suuri merkitys omalle toipumiselleni.
Elämän mullistava lenkki
Pari vuotta Joonas kulki kepeillä. Henkisesti ja fyysisesti hän oli täysin romuna, yritti vain jaksaa sädehoitojen, toimintaterapian ja psykiatrian loputonta ketjua.
Muiden voivottelut ja uteliaat kysymykset turhauttivat.
– Vitutti koko ajan vastailla, etten ole tyrinyt jalkaani, vaan minulla oli syöpä.
Palo takaisin salibandyn pariin oli kova. Päästyään eroon kepeistä Joonas kulutti kuntosalin laitteita, vaikkei saanut salitreenistä samanlaisia kiksejä kuin aiemmista harrastuksistaan. Treenit täyttivät vain tyhjyyttä.
Pikkuhiljaa jalka vahvistui, syövän uusiutumisriski pieneni ja urheilu-ura jatkui. Salibandyn intensiteetti oli kuitenkin liikaa, ja Joonas joutui varomaan vasenta jalkaansa jatkuvasti. Yhdessä turnauksessa polven eturistiside napsahti niin, että paukahdus kuului katsomoon saakka. Joonakselta lähti taju.
Jalka piti leikata. Lisäksi istumatyön aiheuttamat karseat välilevyn pullistumat pakottivat Joonaksen pitkälle sairauslomalle ensimmäisestä oikeasta työpaikastaan it-firmassa. Joonakselle määrättiin opiaattijohdannaisia. Hän napsi niitä, nukkui ja oli kuukauden täysin kanttuvei.
– Olin toipunut syövästä seitsemän vuotta ja olin taas lähtöpisteessä. Miten voisin elää normaalia elämää?
Ainoa vastaus oli jälleen kuntoutus, vaikka se oli hidasta. Joonas alkoi hengailla ruokakaupoissa, koska roikkumalla ostoskärryissä hän sai tukea jalalle ja selälle. Pian kävely ja pyöräilykin alkoivat sujua.
Hetken mielijohteesta Joonas Laurila osti tarjouksesta punavalkoiset Adidaksen juoksukengät. Pari viikkoa hän katseli niitä eteisessä. Ensimmäisen juoksutestin ajatuksena oli kipaista rannassa, mutta lenkki venyi parituntiseksi. Tikatessaan huumassa parikymmentä kilsaa Joonas löysi tunteen, jonka oli kadottanut lapsuudessa.
– Metsän tuoksut, hiekan rapina lenkkareiden alla, lintujen äänet. Mykistyin onnesta! Tuo lenkki muutti elämäni; ensimmäisen kerran syövän jälkeen tunsin oikeasti olevani vapaa.
”Minut juoksu pelasti.Se muistuttaa minua aina, miten onnekas olen, että sain pitää jalkani.”
”Kropan vieminen äärirajoille motivoi”
Lenkkeilyn tuottama voittajaolo siivitti elämässä eteenpäin. Juoksu auttoi Joonasta jaksamaan poliittisen historian opintoja Helsingin yliopistolla ja uutta, seisomatyötä Intersportissa.
Pitkät lenkit tuulettivat pään murheista ja olo oli kevyempi. Itseluottamus ja usko parempaan huomiseen kasvoivat askel askeleella.
Vaikka kipu oli läsnä treeneissä, jalkaan sattui vähemmän juostessa kuin kävellessä. Oma unelmalaji oli löytynyt. Rankka treeniohjelma vei äärirajoille, mutta Joonas hihkui itsekseen: tätä minä rakastan!
– Kropan vieminen äärirajoille motivoi. Se sai minut tuntemaan, miten onnekas olen, että minulla on kaksi toimivaa jalkaa.
Tavoitteet puskivat pintaan. Kun puolimaraton onnistui, seuraava tähtäin oli maraton. Hän eli ja hengitti juoksua, antoi treenaamiselle kaikkensa. Hän juoksi 30 kilometrin lenkin, koska oli niin suunnitellut, vaikka joutui kahlaamaan lumimyräkässä. Kotiin päästyään mies oli niin sippi, että makasi eteisessä puoli tuntia.
Ensimmäisen maraton Tukholmassa 2010 sai nostamaan panoksia. Joonas ryhtyi jahtaamaan maratoonareiden maagista kuninkuusrajaa.
– Tahdoin kuulua kahden prosentin juoksijahullun kastiin, jotka juoksevat maratonin alle kolmeen tuntiin.
Harjoittelu addiktoi pahasti. Joonas eli vain kolmen tunnin alitusta varten. Hän karsi kavereiden näkemiset, ravintoloissa syömiset ja leffaillat ja eli askeettista elämää yksin kotona.
– Puskin esimerkiksi mäkitreenit perjantai-iltaisin, jotta sain menohalut pois viikonlopusta. Lauantai oli pakko palautua ja valmistautua sunnuntain pitkää lenkkiä varten.
Haamuraja rikkoontui. Joonas ylitti Tukholman stadionin maaliviivan aikaan 2.57.29. Onnentäyteinen tunteiden myrsky huuhtoi läpi kehon.
Yhtä raju tunnemyräkkä oli kotona iskenyt maratonmasennus. Joonas juhli koko kesän. Hän oli antanut juoksulle kaiken mahdollisen ajan, ja nyt kun tavoite oli täyttynyt, yhtäkkiä olikin paljon aikaa muulle. Juoksu ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Joonas Laurila jäsentää juostessaan kalenteria
Äärilaidasta toiseen vetäminen opetti. Joonas alkoi listata, miksi juoksu teki hänet onnelliseksi.
– Havahduin myös siihen, että juoksun ulkopuolisilla asioilla on suurempi merkitys askelten rullaamiseen kuin uskoinkaan.
Tie oli oikea. Joonas treenasi enemmän ja kovempaa kuin koskaan, mutta vain siksi, että halusi ja nautti siitä. Seuraava maratonaika parantui lähes kymmenellä minuutilla.
Elämän rakkaus, Hanna, löytyi Joonaksen juoksuvalmennusryhmästä. Se oli menoa heti ensimmäisen yhteisen ravintolaillallisen jälkeen.
– Rakastan Hannan räiskyvyyttä. Intohimomme, Hannalla ruoka, minulla treeni, täydentävät toisiaan. Nyt nautintoa tulee joka tuutista. Miksi olisimme himmailleet rakkautta?
Hannan odottaessa parin kaksosia Joonas heitti hatusta tavoitteen juosta 3 000 kilometria ennen poikien syntymää. Eniten kilometrejä kertyi aamutuimaan, neljän kaveruksen voimin perustetussa aamutreeniryhmässä.
– Aamu on paras hetki nipistää aikaa urheilulle kiireisessäkin elämänvaiheessa, koska aina voi herätä edes tunnin aikaisemmin. Frendini juo lasin vettä yöpöydältä ja on tossut ojossa viidessä minuutissa. Minä nousen tuntia aikaisemmin, viiden jälkeen, luen lehden, näppäilen maileja ja syön aamiaisen. Sitten olen iskussa päivän ensimmäiseen juoksuterapiaan.
Kevyet lenkit herättävät pään ja kropan. Joonas jäsentää tyhjillä kaduilla juostessaan päivän kalenteria. Suihkun kautta hän on skarppina töihin tai touhuamaan poikien kanssa.
Aamulenkkien ansiosta kysymys siitä, ehtiikö treenata, ei stressaa. Rentona on sitä paitsi helpompi hilpaista lenkille sopivan tilaisuuden vapautuessa, vaikkapa pojat kärryihin lastattuina.
– Helpotti paljon, kun hyväksyin, että jokainen viikko on erilainen. Jos lauantaina on kaverin synttärit, treenaan aamupäivällä enemmän. Silloin voin lepuuttaa sunnuntain.
Hiilareita ja hyviä rasvoja
Pariskunnan Instagram-tileillä virtaa kuvia, joissa käydään ravintoloissa lasten kanssa, mutta useimmiten Laurila-Gullichsenilla syödään kotona arkiruokaa. Perhe vannoo hiilareiden ja hyvien rasvojen nimeen eikä pidä kevyttuotteista.
Joonaksen ravinnosta 60–65 prosenttia kertyy hiilareista. Tuore leipä ei kauaa pöydällä lepää.
– Voikkareita haukkaan huiviin lenkin jälkeen, kakkosaamiaiseksi. Muuten emme juurikaan välipaloja harrasta.
Kiireisen juoksijamiehen bravuureja ovat pastat ja munakkaat. Aina ei tarvitse olla tiukassa suhteessa protskua, hiilaria ja rasvaa – turha ryppyotsaisuus tappaa ilon niin treenistä kuin ruokailustakin.
Tuoretta kirjaansa Juoksijan järki hypistellessään Joonas toteaa olevansa juoksijana täysi raakile. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten alkanut työ juoksuvalmentajana on avannut ihan uuden sosiaalisen ilmeen lajiin.
– Jokaisella on oma juoksutarinansa, niitä pitäisi levittää enemmän. Minut juoksu pelasti ja tulee aina muistuttamaan siitä, miten onnekas olen, että sain pitää jalkani.
Vaikka Joonas Laurilan unelma on kuluttaa lenkkareita vielä 70-vuotiaanakin, hän on sinut sen kanssa, että se ei ehkä onnistu. Mies suoristaa lippistään ja näyttää kännykästä totisena tuoreita kuvia. Vasemman kantapään alla oleva rasvapatja on kokonaan hajonnut ja pelkkä luu iskee maahan. Vaiva on kulkenut matkassa syöpäleikkauksessa tapahtuneesta toimintaterapiavirheestä saakka.
– Mennyttä tai tulevaa on turha murehtia, juuri nyt juoksu vie minua vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin naiivina nuorena, nyt näen paralympialaiset mahdollisuutena! Enää ei pelota, vaikka jalka joskus amputoitaisiin. Tärkeämpää on pysyä terveenä ja nauttia elämästä – kahdella tai yhdellä jalalla.
Lue myös:
Lento-onnettomuudesta selvinnyt Ulrika: ”Olen nykyään kotonani vartalossani”