Ratsastaja Emma Tuominen, 30, joutui ratsastusonnettomuuteen, josta toipuminen opetti, että päättäväisyydellä ja raa’alla työllä voi tehdä mahdottomasta mahdotonta. Kunhan tavoite on kirkkaana mielessä.
Päästä ohjista irti, kierähdä oikealle ja suojaa leikattua kyynärpäätä, sillä se on rajattu pois tapaturmavakuutuksesta. Näin monta ajatusta ratsastaja Emma Tuomisen päässä ehtii käydä samalla hetkellä, kun hän tajuaa, että hevonen hänen allaan kompuroi niin pahasti, ettei se pysty enää korjaamaan tasapainoaan vaan heittää kuperkeikan.
Kun Emma tulee tajuihinsa, hän makaa kentällä. On helteinen heinäkuinen tiistai-iltapäivä. Koko vartaloa repii hirvittävä kipu, eivätkä jalat liiku.
– Ensimmäinen ajatukseni oli, että minun on päästävä hevosen luo, ennen kuin se astuu maassa roikkuvien ohjien päälle ja satuttaa itsensä, Emma muistelee.
Kestää vielä pitkän aikaa, ennen kuin hänelle selviää, miten pahasti oikeasti on käynyt.
Hevostyttö syntymästään
Päättäväinen ja vähän rämäpäinenkin ratsastaja, joka tekee juuri niin kuin tahtoo. Näin Emman läheiset kuvailisivat kunnianhimoista naista, jolle hevoset ovat aina olleet tärkein asia maailmassa. Jopa tärkeämpiä kuin ihmiset.
– Olen aina kokenut suurempaa yhteyttä hevosiin. Minua kiehtoo niiden rehellisyys sekä se, että ne hyväksyvät ihmisen sellaisena kuin tämä on.
Molemmat Emman vanhemmat ratsastavat, ja kotitilalla on aina ollut hevosia. Ensimmäisen poninsa Emma sai yksivuotiaana. Nyt jo 40-vuotias Buffalo Bill asustaa Emman ja tämän perheen luona edelleen.
Jo pienestä poniratsastajasta asti Emma on aina nauttinut vauhdista ja kilpailun tuomasta jännityksestä. Viisivuotiaana hän muistaa ratsastaneensa kentällä äidin taluttaessa, kun puhelin sisällä soi. Äiti meni vastaamaan ja kahden ponin kanssa jäänyt Emma päätti laittaa touhuun hieman lisää vauhtia.
– Potkin kunnes sain ponin laukkaamaan. En kuitenkaan tiennyt, miten vauhtia olisi voinut hiljentää, joten lopuksi ohjasin ratsun päin aitaa. Äiti oli ensin aika kauhuissaan, Emma nauraa.
Kymmenvuotiaana Emma siirtyi nuorten aluevalmennukseen ja alkoi tosissaan treenata sekä este- että kouluratsastusta. Menestystä tuli kummastakin lajista. Aluemestaruuksien ja suomenmestaruussijoitusten myötä tavoitteet kohosivat korkeammalle.
Emman parhaimmat kisahevoset ovat lähes poikkeuksetta olleet hieman vaikeampia tapauksia. Monet aluksi hankalat hevoset ovat ajan myötä osoittautuneet loistaviksi kisakumppaneiksi, kuten Emman kouluhevonen Vandal, jota happaman luonteensa ansiosta kutsutaan lempinimellä Lohikäärme. Juuri ennen onnettomuutta Emma oli alkanut treenata Vandalin kanssa kouluratsastuksen grand prix -tason liikkeitä, piaffia ja passagea.
Koska Emma on pienestä pitäen ollut tekemisissä haastavien hevosten kanssa, tuntuu siksi niin uskomattomalta, että viisi vuotta sitten sattunut onnettomuus tapahtuu hevosella, joka on helppo ja kiltti. Toisaalta se on muistutus siitä, että mitä tahansa voi tapahtua.
Huonoja uutisia
Pudottuaan Emma yrittää nousta ylös, muttei pääse kivun takia kohoamaan kuin toisen kyynärpään varaan. Siitä Emma ei pysty enää ponnistamaan ylös eikä laskeutumaan makuulle. Selkään sattuu eivätkä jalat tottele.
Onneksi puhelin on mukana, vaikka oli jäädä kotiin. Tallin pihalla hän oli miettinyt, ottaisiko puhelimen mukaan vai ei. Kuumana kesäpäivänä treenivaatetus on niukka, mutta jostain syystä Emma oli päättänyt silti tunkea kännykän housujensa taskuun. Nyt hän yrittää soittaa vanhemmilleen, mutta kumpikaan ei vastaa. Seitsemännellä kerralla Emma saa kaverin langan päähän ja pyytää tätä apuun.
”En ymmärtänyt, miten pahasti oli käynyt. Olin vain huolissani hevosesta.”
Kun ystävä viimein saapuu, Emma komentaa tämän ensin ottamaan hevosen kiinni, viemään sen talliin ja riisumaan varusteet.
– En ymmärtänyt, miten pahasti oli käynyt. Olin vain huolissani hevosesta.
Vastahakoinen ystävä käy hoitamassa hevosen ja tulee sitten takaisin Emman luo, joka käskee nostamaan hänet ylös. Kipu on niin kova, että nosto jää yritykseksi. Juuri silloin Emman isä soittaa. Kuultuaan mitä on tapahtunut, tämä lyö luurin tyttärensä korvaan.
Seuraava puhelu tulee ampulanssista, jossa ensihoitaja huutaa, ettei Emma missään tapauksessa saa liikkua. Apu on paikalla kymmenessä minuutissa ja Emma nostetaan autoon paareilla ilmapainetyynyn sisässä. Ambulanssissa tulee vilu helteestä huolimatta. Shokki iskee viimeinkin.
Onhan sitä nyt hevosen selästä pudottu ennenkin. Ei tässä nyt minnekään sairaalaan mennä. Emma väittelee ambulanssissa ensihoitajien kanssa. Sairaalaan saavuttuaan hän lähettää työnantajalleen tekstiviestin, ettei taida päästä huomenna töihin. Vasta nähtyään magneettikuvat ja keskusteltuaan lääkärin kanssa Emma tajuaa, että nyt on käynyt pahasti.
Selkärangassa on useita murtumia, välilevyt ovat pullistuneet ja yksi rangan sivuhaarakkeista on haljennut. Viisi alinta nikamaa ovat painuneet vastakkain ja katkenneen selkälihaksen takia koko selkä on niin täynnä verta, että lääkäritkin joutuvat arvuuttelemaan vammojen laajuutta. Kolme päivää onnettomuuden jälkeen ylilääkäri tulee kertomaan uutiset, jotka eivät ole kovin hyviä.
– Kun lääkäri totesi, etten ehkä kävelisi enää koskaan, tuntui kuin olisin menettänyt kaiken. Mietin vain, pääsisinkö enää koskaan hevosen selkään.
Ensimmäiset askeleet onnettomuuden jälkeen
Kisakalenteri kumitetaan tyhjäksi. Vandal päästetään laitumelle lomailemaan. Kuinka pitkäksi aikaa, sitä ei tiedä kukaan. Vaikka Emman ajatukset ovat välillä synkkiä, hevosista luopuminen ei ole vaihtoehto.
– Lääkärin mielestä haaveet hevosen selkään nousemisesta olisi tietysti pitänyt kokonaan unohtaa. Hänen mielestä ratsastukseen liittyi liikaa riskejä.
Lääkärin tylyt puheet satuttavat, mutta lannistamisen sijaan ne herättävät taistelutahdon. Emma ajattelee, että pääsee hevosen selkään pyörätuolistakin.
Kuuden viikon vuodelevon jälkeen Emma kampeaa istumaan sängynlaidalle. Lääkärit ovat sitä mieltä, että fysioterapia pitäisi aloittaa rauhallisesti.
– Puhisin lääkäreille, että osaanhan minä istua. Mitä seuraavaksi?
Niinpä tukivöiden kannattelemana ja kolmen ihmisen auttamana Emma nojaa rollaattoriin ja yrittää raahata jalkoja eteenpäin. Sairaalan käytävälle asetellaan tuoleja viiden metrin välein. Jos aikaisemmin kisakentillä Emma on miettinyt hevosen jalkoja, nyt hän yrittää saada omansa tottelemaan lähimmälle tuolille asti.
– Liikkeelle lähtö oli tuskallista, mutta kun ensimmäisen kerran pääsin ylös, päätin että jaksan tehdä kaikkeni, jotta pääsen takaisin satulaan.
Viikon harjoittelun jälkeen Emma saa kinuttua kotiutuspäätöksen. Ehtona on kulkea rollaattorin kanssa 30 metriä ja nousta viisi porrasta.
– Tinkasin matkan 20 metriin ja kolmeen rappuseen. Luulen, että olin välillä niin rasittava, että hoitohenkilökuntakin halusi jo päästä minusta eroon, Emma nauraa.
”En saanut aluksi nostaa käsiäni, joten tarvitsin apua kaikessa; suihkussa, pukemisessa ja tukan harjaamisessa.”
Onnettomuus pisti ystävyydet koetukselle
Kotiin palaaminen motivoi Emmaa entisestään.
– Katsoin makuuhuoneeni ikkunasta laiduntavia hevosia ja tsemppasin itseäni. Ensimmäinen tavoitteeni oli päästä kahden kepin kanssa laitumen nurkalle hevosia moikkaamaan.
Tavoitteen saavuttamisessa auttoi fysioterapeutti, jolle Emma oli jo ensitapaamisella kertonut, että hän aikoisi vielä nousta takaisin hevosen selkään.
– Kavereille toipumiseni oli varmasti rankkaa, sillä he joutuivat kestämään kiukkuni, tukemaan ja rauhoittelemaan minua.
Pihapiirin epätasaiset soratiet eivät olleet paras mahdollinen harjoittelualusta ja muutaman kerran ystävä joutui taluttamaan itkukohtauksen saaneen Emman takaisin sisään. Purtuaan hetken hammasta hän pyysi päästä takaisin pihalle harjoittelemaan.
– Kun hiekkatiet alkoivat ahdistaa, kinusin ystäviä viemään minut jonnekin asfaltoidulle parkkipaikalle kävelemään.
Ystävien apu oli korvaamatonta ja pakollista.
– En saanut aluksi nostaa käsiäni, joten tarvitsin apua kaikessa; suihkussa, pukemisessa ja tukan harjaamisessa.
Samalla joistain ystävistä paljastui uusia puolia. Yhteydenpito loppui kokonaan, rumallakin tavalla.
– Joillekin onnettomuuteni oli henkisesti liian rankka kokemus.
Kun Emman korviin kantautui ystävän levittämiä ilkeitä puheita säälin kerjäämisestä ja teeskentelystä, ystävyys loppui samoin tein. Toipuminen oli niin rankkaa, ettei energiaa jäänyt enää ihmissuhteiden vatvomiseen.
Takaisin ratsaille
Vaikka ystävien apu oli korvaamatonta, hevoset olivat Emman todellinen voimavara.
– Niiden avulla sain kaikesta kivusta ja väsymyksestä huolimatta piiskattua itseni vielä 20 metriä eteenpäin. Jos jaksaisin vielä, pääsisin takaisin satulaan.
Emman lääkärillä oli asiasta eri mielipide. Putoamisen riski olisi liian suuri, selkä ei palautuisi uudesta täräyksestä.
– Naljailin lääkärille, että ratsastuksessa onkin tarkoitus pitää hevonen itsensä ja maan välissä.
Tammikuussa Emma päätti, että ratsastus olisi juuri oikea terapiamuoto alaselän liikkuvuuden parantamiseksi. Niinpä Emma nousi lääkärin vastusteluista huolimatta pyörätuolirampilta tutun kiltin hevosen kyytiin.
– Muutaman minuutin ratsastuksella oli suurin vaikutus henkiseen hyvinvointiini. Fyysisesti se oli niin raskasta, että nukahdin kotimatkalla autoon.
Kouluhevosensa Vandalin selkään Emma pääsi huhtikuussa 2014.
– Äiti yritti estellä, sillä hän ajatteli, että Vandalin isot liikkeet eivät tekisi hyvää selälleni. En kuitenkaan kuunnellut, silloinkaan.
Loppukesästä Emma palasi kisakentille. Ensin ratsastamaan vaativa B-luokkaa ja seuraavina vuosina kisaamaan vaativaa A ja Prix St Georges -luokkia.
Ne pienet asiat
Jatkuvasta fysioterapiasta ja säännöllisestä hieronnasta huolimatta treenaaminen ei ole samanlaista kuin ennen.
– Huomaan, että oikea puoleni toimii nykyään huonommin. Joudun ratsastaessani käyttämään SI-niveltä tukevaa vyötä, joka vaikuttaa kommunikointiini hevosen kanssa.
Emma myöntää, että oman kehon vikojen hyväksyminen on ollut vaikeaa. Kouluratsastuksessa hevosen ja ratsastajan yhteistyön on oltava saumatonta.
– Jos Vandal ei heti ymmärrä, mitä yritän sille kertoa, tiedän, että vika on minussa ei hevosessa. Ei ole oikein hevoselle, että pyydän asioita nyt eri tavalla kuin ennen.
Tavoitteistaan Emma ei kuitenkaan ole suostunut tinkimään, vaikka ratsastuksen jatkaminen on vaatinut myös kivuliaita uhrauksia.
– Katkennut selkälihas arpeutui vuodelevon aikana väärään suuntaan. Se oli revittävä väkisin uudestaan auki, jotta se voisi parantua oikein. Kaikkein tuskallisimpina hetkinä olen miettinyt, että mikä järki tässä on, mutta ne ajatukset menevät pian ohi.
”Nykyään korsettia on treenattava säännöllisesti, jotta jaksan ja pystyn. Treenistä lipsuminen näkyy heti.”
Onnettomuuden jälkeen pienistä asioista iloitseminen on muuttunut helpommaksi.
– Vaikka vaadin itseltäni ja hevosiltani paljon, olen oppinut nöyryyttä.
Myös kehostaan Emma pitää paremmin huolta kuin ennen.
– Aikaisemmin venyttelin ja tein lihaskuntoliikkeitä jos huvitti. Nykyään korsettia on treenattava säännöllisesti, jotta jaksan ja pystyn. Treenistä lipsuminen näkyy heti.
Tammikuussa otetussa magneettikuvassa näkyy, ettei selkä ole vieläkään täysin kunnossa, mutta tilanne voisi olla pahempikin. Nikamien ahtauman, murtuman ja liukuman kanssa pystyy elämään.
– Uutinen harmitti, sillä totta kai toivoin, ettei kuvissa näkyisi enää mitään. Sitten ajattelin, että kroppani kestää kyllä, kun laitetaan se kestämään.
Lue myös:
Lento-onnettomuudesta selvinnyt Ulrika: ”Olen nykyään kotonani vartalossani”
Pappi ja crossfit-urheilija Outi: ”Onneksi kolari ei ollut game over”